Hilja Valtosen kirjojen vastaanotto: kansa tykkäsi, oppineet väheksyivät
Anna-Liisa Haavikko, Hilja Valtonen, suffragetti ja painosten herratar. Siltala 2026.
Luin keväällä Juha Hurmeen kirjan toisesta painosten herrattaresta eli Anni Polvasta. Ja nyt on edessäni kirja Hilja Valtosesta. Rupeaako Suomen kulttuurieliitti nyt nostamaan takavuosina väheksymiään kirjailijoita, jotka lukijat tosin löysivät jo aikanaan? Juuri suurten lukijamäärien takia nämä ovat painosten herrattaria.
No, muodit ja arvostukset vaihtuvat. Joka tapauksessa oli ilo lukea tämä kirja Hilja Valtosesta. Ilo lukea erityisesti sen takia, että kohde oli näin eloisa ja valoisa ja monipuolinen, mutta myös sen takia, että Anna-Liisa Haavikko kirjoittaa niin elävästi.
Hilja Valtonen (1897–1988) kirjoitti kuudella vuosikymmenellä. Hän aloitti jo sata vuotta sitten vuonna 1926, ja hänen viimeinen kirjansa ilmestyi 1975. Hän julkaisi 36 teosta, ja tämän kirjan ainoa puute on se, että en löytänyt sieltä tuota teoslistaa.
Anna-Liisa Haavikko etenee vuosikymmenittäin. Ensin on lapsuus ja nuoruus ja sitten mennään vuosikymmen kerrallaan. Tämä on selkeä ja hyvä rakenne. Valtosen oma elämä ja kirjoittaminen kulkevat rintarinnan. Haavikko kuvaa kirjojen sisältöä ja vastaanottoa elävästi ja sopivasti.
Hilja Valtonen syntyi opettajaperheeseen. Hänen isänsä oli opettaja, äiti hoiti lapsia ja kotia. Perhe asui Heinävedellä. Hilja kävi oppikoulua Pieksämäellä ja Kuopiossa, kävi opettajaseminaarin Kajaanissa ja sai ensimmäisen opettajapaikan Pohjanmaalta.
Kun Hilja sairastui jo nuorena keuhkotautiin ja joutui joksikin aikaa myös eristykseen, hän alkoi kirjoittaa. Ei ollut muutakaan tekemistä. Hän kirjoitti kokemuksistaan ensimmäisessä opettajapaikassaan Pohjanmaalla. Näin alkoi syntyä ensimmäinen teos Nuoren opettajattaren varaventtiili.
Täytettyään 24 vuotta, suvun mukaan vanhanapiikana, Hilja meni naimisiin opettajakollegansa Kosti Valtosen kanssa. Pariskunta toimi opettajina samoilla kouluilla, suurimman osan aikaa Imatralla. Opettajuuden ohella Hilja kirjoitti kirjojaan. Aiheita hän sai työstään ja kuuntelemalla ihmisiä.
Luettuani Anna-Liisa Haavikon kuvauksia Hilja Valtosen kirjojen aiheista ja arvosteluista, nousee vahvasti esiin se, että hän oli ennen kaikkea humoristi. Hänellä oli kyky nähdä koomisia tilanteita ja valjastaa ne palvelemaan tavoitteitaan. Hänen yhtenä tärkeänä tavoitteenaan oli nostaa esille naisen aseman epäkohtia.
Kirjojen kuvauksissa toistuu myös se, että päähenkilöt ovat yleensä reippaita ja sanavalmiita nuoria naisia. He eivät anna hyppiä silmilleen, he ainakin yrittävät puolustautua ja vaatia oikeuksiaan. Valtonen kerää päähenkilöidensä tielle melkoisesti esteitä, joten he joutuvatkin panemaan kaiken peliin.
Avioliitto Kosti Valtosen kanssa kesti 60 vuotta, Kostin kuolemaan asti. Liitossa oli nousua ja laskua, mutta Hiljan mukaan nuorena ja vanhana kaikki meni hyvin.
Opettajuuden, kirjailijuuden, avioliiton ja puutarhan hoidon lisäksi melkoisen osan Hilja Valtosen ajasta veivät kymmenet erilaiset luottamustoimet. Näitä oli sekä paikallisia että valtakunnallisia.
Anna-Liisa Haavikon elämäkerta Hilja Valtosesta on samalla kuvaus Suomen kulttuuripolitiikasta viimeisten sadan vuoden ajalta. Kirjan luettuaan herää kysymys, että miksi todellakin piti pitää niin jyrkkää rajaa korkeakirjallisuuden ja kevyemmän kirjallisuuden välillä? Ja miksi ainoastaan korkeakirjallisuus voi olla hyvää kirjallisuutta?
Yliopistot määrittelivät sen mikä on hyvää. Arvostelijat ja tutkijat lukivat ja arvioivat kirjoja saamiensa oppien mukaan. Tavallinen kansa, joka ei ollut noita oppeja saanut, luki oman maun mukaan. Niinpä Hilja Valtosen tuotannon vastaanotto oli tavallaan koko ajan kaksijakoinen, kansa luki, mutta oppineet arvostelivat ja yrittivät ohjata kirjailijaa kohti arvokkaampaa kirjoittamista.
On hienoa, että aiemmin väheksyttyjen kirjailijoiden tuotantoa arvioidaan uudelleen. Ja on hienoa, että se tehdään näin hyvällä tyylillä kuin Anna-Liisa Haavikko sen tekee.
Ritva Sorvali
