Anna-Leena Härkönen muistelee näyttelijänuraansa
Katja Kallio, Taskupainos, Anna-Leena Härkösen elämästä. Otava 2025.
Katja Kallio ja Anna-Leena Härkönen päättivät tehdä muistelmateoksen Anna-Leena Härkösen elämästä. Nimenomaan muistelmateoksen ei elämäkertaa. Kirjan aineisto koostuu siitä, mitä Anna-Leena muistaa.
Katja Kallio kirjoittaa muistiin mitä Anna-Leena Härkönen kertoo. Anna-Leena on itsekin kirjailija ja voisi kirjoittaa muistelmansa, mutta he sopivat näin. Yhdessä keskustelemalla muistot tulvivat Anna-Leenan mieleen. Mitä enemmän he puhuvat, sitä enemmän muistoja tulvii esiin.
Koska Anna-Leena Härkönen on myös näyttelijä, hänen muistoistaan tulvii toistuvasti esille hänen suhteensa eri ohjaajiin ja opettajiin. Näyttää siltä, että teatterinohjaaja rinnastuu ikään kuin vanhempiin. Näyttelijä haluaa tulla hyväksytyksi, nähdyksi, kuulluksi. Ohjaajan palaute ja hyväksyntä on koko ammatin kivijalka.
Koska ohjaajien kanssa on mennyt milloin mitenkin, näihin kohtaamisiin liittyvät muistot tulevat yhä uudelleen mieleen. Etenkään nuori näyttelijä ei uskaltanut pullikoida ohjaajaa vastaan. Näyttelijä oli kokonaan ohjaajan armoilla. Niinpä Anna-Leena Härkönenkin on joutunut kokemaan ja hyväksymään kaikenlaista kohtelua, sellaistakin, jota me too aikana ei hyväksyttäisi.
Kun Anna-Leena oli noin 18-vuotias, hän julkaisi esikoisromaaninsa Häräntappoaseen, näytteli pääroolin elokuvassa Mona ja palavan rakkauden aika, pääsi teatterikorkeakouluun, lopetti sen ja siirtyi Tampereelle toiseen teatterikouluun. Kaikki nämä tapahtuvat sekoittivat hänen mielensä niin pahoin, että hän teki jopa itsemurhayrityksen.
Tuolloin erityisesti Jouko Turkka ja Mikko Niskanen vaikuttivat Anna-Leenan elämään, näyttelijänhaaveisiin, itsetuntoon, elämänuskoon. Näiden molempien vaikutukseen Anna-Leena palaa yhä uudelleen, nyt jälkikäteen ihmetellen, kuinka antautui niin totaalisesti näiden valtaan. Kirjassa käytetään muistakin teatterialan toimijoista oikeita nimiä.
Kirjailijanura jää vähemmälle, siinä on ollut vähemmän ristiriitoja. Kirjailija toimii pääasiassa yksin, päättää itse siitä, mitä kirjoittaa. Kustannustoimittaja nousee tärkeimmäksi työkaveriksi, näistä kirjassa onkin muutamia muistoja.
Lapsuudenkoti ja omat perhekuviot toistuvat spiraalinomaisesti. Lapsuudenkoti tuki teatteriuraa, lapsuudenkotiin saattoi aina tukeutua, jos maailma potki päähän. Omat avioliitot kestivät aikansa, antoivat ja ottivat. Oma poika Lauri on edelleen tärkeä tukipylväs elämässä.
Mutta ikään kuin kaikkein eniten muistista tulvisi näyttelijäntyöhön kiinnittyvät muistot. Näyttelijäntyö on koko ajan julkista, se on yhteistyötä, sen yhteyteen kuuluu milloin ketäkin. Kun yhteistyö sujuu, se on juhlaa, kun yhteistyö takkuaa, se ottaa voimille.
Parasta tässä kirjassa on ristiriitojen pohdiskelu, niiden yhä uudelleen esille ottaminen. Yksi sisäistä ristiriitaa aiheuttanut asia on jatkuva miellyttämisen pakko. Anna-Leena Härkönen kokee olevansa itsenäinen omaa tietää kulkeva taiteilija, mutta miksi hän näyttelijäntyössään törmää koko ajan miellyttämisen tarpeeseen, jopa pakkoon. Etenkin ohjaajia pitää yrittää koko ajan miellyttää.
Tätä pohdiskelua olisin lukenut paljon enemmänkin ja jättänyt vähemmälle vaikkapa lapsuudenaikaiset tapahtumat, erilaiset ensi-iltajuhlinnat ja muut sellaiset vaiheet, joissa kaikki näytti menevät ilman suurempia vastoinkäymisiä.
Ritva Sorvali
