Ihminen tappaa sukupuuttoon muita elollisia
Iida Turpeinen, Elolliset. S&S 2023.
Iida Turpeinen kuvaa kirjassaan Elolliset eri eläinlajien tutkintaa ja sukupuuttoon kuolemista. Sukupuuttoon kuoleminen tapahtuu tässä kirjassa ihmisen toiminnan takia.
Kirja alkaa vuodesta 1741, jolloin luonnontutkija ja teologi Georg Wilhelm Steller purjehti retkikunnassa, jonka tehtävä oli löytää meritie Aasiasta Amerikkaan. Retkikunta vaeltaa Beringin salmen tienoilla, ja sieltä Steller löytää muun muassa jättiläismäisen merilehmän ja varastoi tämän luurangon tietyn saaren rannalle.
Retkikunta haaksirikkoutuu ja eksyy reissullaan, joten Steller joutuu jättämään merilehmänsä luurangon sinne. Pian tämän jälkeen merilehmä metsästetään kokonaan sukupuuttoon.
Vuonna 1859 Johan Hampus Furuhjelm nimitetään Alaskan kuvernööriksi, ja hänen siellä ollessaan uusi retkikunta löytää Stellerin merilehmän luurangon, joka on tuolloin melkein hautautunut hiekkaan. Luuranko kuljetetaan Alaskaan kuvernöörin varastoon ja kunnostetaan ja luetteloidaan siellä. Pian tämän jälkeen se kuljetetaan Helsinkiin.
Alaskassa kuvernöörin sairaalloinen sisko Constance rupeaa luetteloimaan ja hoitamaan kuvernöörin talon eläinkokoelmia ja saa tehtäväkseen myös merilehmän osien luetteloinnin. Sittemmin Helsingissä piirtäjä Hilda Olson saa tehtäväkseen piirtää luiden perusteella merilehmän muotokuvan eri suunnista katsottuna.
Sekä Constance Furuhjelm että Hilda Olson ovat tavallaan kummajaisia tieteellisessä työssä, johon naisella ei heidän aikanaan ollut pääsyä. Constance pääsi tekemään luettelointia veljensä suojissa Alaskan takamailla. Hilda Olson puolestaan toimi kuusi vuotta professori von Nordmanin piirtäjänä ja apulaisena. Kun professori kuolee, Hilda Olson jää tyhjän päälle eikä hänellä enää ole asiaa tieteen suuntaan.
Eläinmuseon lajien kasvattamista, kartoittamista ja luettelointia jatketaan edelleen 1900-luvulla, ja edelleen huomio on paljolti siinä, miten kovaa vauhtia lajit ihmisen toimenpiteiden takia kuolevat sukupuuttoon.
Helsinkiläinen kirjallisuudentutkija Iida Turpeinen on tarttunut erikoiseen ja tärkeään aiheeseen, luonnon monimuotoisuuden tuhoutumiseen. 1700-luvulla sukupuuttoon kuollut merilehmä kulkee läpi kirjan yhtenä esimerkkinä tästä tuhoutumisesta. Turpeisen nostamat esimerkit kertovat nimenomaan ihmisen aiheuttamasta tuhosta.
Kirjan liepeessä kerrotaan, että Iida Turpeinen valmistelee väitöskirjaa luonnontieteiden ja kirjallisuuden risteymistä. Tässä Iida Turpeinen tekee uraauurtavaa työtä yhdistäessään tähän asti erillään pysyneet tieteenalat toisiinsa. Jo esikoisromaaniaan Elolliset varten hän on joutunut tekemään melkoisesti tutkimusta ainakin luonnontieteen historian parissa.
Elollisia lukiessa nousee esiin myös tiedeyhteisöjen keskinäinen kateus ja kilpailu siitä, kuka saa kunnian mistäkin löydöstä tai tutkimustuloksesta. Tässä kirjassa korostuu myös se, kuinka nainen on kaiken arvostelun alapuolella, kun mietitään, kuka voisi olla vaikka avustajana jossain tieteellisessä työssä.
Maailma on muuttunut parempaan suuntaan siinä suhteessa, että nykyään nainenkin voi toimia tutkijana, mutta luonnon monimuotoisuuden tuhoutuminen jatkuu edelleen. Joten nuorille tutkijoille riittää aiheita.
Ritva Sorvali
