Vaiettu äiti pääsee päärooliin Sophia Janssonin kirjassa
Sophia Jansson, Kolme saarta, Isä, äiti ja minä
Tove Janssonin perintöä hallinnoivan yhtiön puheenjohtaja Sophia Jansson on kirjoittanut omaelämäkerran, jossa hän keskittyy erityisesti oman äitinsä elämään. Sophia Jansson on Tove Janssonin veljen tytär.
Myös Tove Janssonin veli Lars Jansson oli taiteilija, kuten Janssonien molemmat vanhemmatkin. Sophia Jansson syntyi siis taiteilijasukuun, suomenruotsalaiseen kulttuurisukuun. Jansson käsittelee aluksi jonkin verran isänsä puoleista sukua, mutta kirjan ehdoton päähuomio on äidissä.
Miksi äidissä? Sen takia, että äiti kuoli jo vuonna 1968, kun Sophia oli vasta kuusivuotias. Ja sen takia, että äiti on sittemmin suvun piirissä vaiettu kuoliaaksi. Isä ei suostunut kertomaan tyttärelleen juuri mitään tämän äidistä. Eivätkä muutkaan sukulaiset.
Onneksi nuo sukulaiset ja myös äiti kirjoittivat kirjeitä. Ja onneksi noita kirjeitä oli säilynyt. Niinpä Sophia Jansson alkoi lukea äitinsä, äitinsä äidin, tätinsä Toven, isänsä ja ties kenen kirjoittamia kirjeitä, joissa kerrotaan hänen äitinsä elämästä ja kuolemasta.
Käy ilmi, että Sophian äiti Anita, Nita, Lesch oli syntynyt 1930 ja annettu heti vauvana lastenkotiin. Äidinäiti oli yksinhuoltaja ja töissä muun muassa ravintoloissa eikä hänellä 1930-luvulla ollut muuta mahdollisuutta kuin luopua lapsestaan. Myöhemmin ja etenkin aikuisena Anita tutustui äitiinsä ja joihinkin äidin puolen sukulaisiin.
Kun Sophia tutustuu äitinsä sukuun, hänelle paljastuu, että on epäselvää, miten hyvin äidinäiti esimerkiksi osasi lukea, miten paljon hän oli käynyt kansakoulua, miten pienestä pitäen hän oli joutunut töihin. Eli kyseessä oli täysin erityyppinen suku kuin Janssonien kulttuurisuku.
Miten Lars Jansson ja Nita Lesch sitten tapasivat? Sophia Jansson on syntynyt 1962, ja noihin aikoihin ainakin Helsingissä nuoret liikkuivat suhteellisen vapaasti yhteiskuntaluokasta toiseen. Lisäksi Nita muun muassa lauloi, hän kuului esimerkiksi kolmen tytön lauluyhtyeeseen. Luokkien sekoittumista auttoi myös seksuaalinen vapautuminen ja runsas alkoholin käyttö.
Mutta heti kun Sophia syntyi, nuori perhe alkoi viettää talvia Ibizalla ja kesiä Suomenlahden saaressa. Eli Nitan laulajan ura katkesi kerralla. Hän hoiti vauvaa ja kotia. Lars pystyi tekemään omia töitään missä vain, mutta Nita ei. Kyseessä ei ollut rakkausavioliitto vaan lapsen elämän turvaamiseksi solmittu liitto, niinpä Nita koki itsensä tässä avioliitossa varmaan myös yksinäiseksi.
Kun tähän vielä lisää sen, että todennäköisesti Nita saattoi tuntea itsensä huonommaksi tai ainakin ulkopuoliseksi Janssonien kulttuurisuvussa, hänellä ei ollut paljon valinnanvaraa. Runsas alkoholin käyttö oli alkanut jo viimeistään 1950-luvulla, ja ilmeisesti alkoholi oli Nitan tärkein lohduttaja myös avioliiton aikana. Juominen kiihtyi ja kiihtyi ja aiheutti lopulta hänen kuolemansa 38-vuotiaana.
Kirjeistä kerätyistä pienistä vinkeistä ja myös omista muistoistaan Sophia Jansson on luonut palapelin äitinsä elämästä. Hän on myös löytänyt omasta luonteestaan ja ratkaisuistaan jotain sellaista, mikä muistuttaa häntä hänen äidistään. Sophia olisi toivonut, että sukulaiset olisivat kertoneet hänelle jotain eivätkä olisi kokonaan vaienneet äitiä.
Tutkiessaan äitinsä elämää Sophia Jansson on samalla tutustunut myös itseensä. Hänen suhteensa sekä isään että äitiin on muuttunut, hän on saanut uutta tietoa molemmista. Nyt hän ymmärtää, että äiti oli alkoholisti, joka olisi pitänyt viedä hoitoon. Kun kukaan ei puuttunut äidin juomiseen, kävi niin kuin kävi.
Mielestäni on hienoa, että Sophia Jansson tässä kirjassa keskittyi erityisesti äitiinsä. Minulle kirjan nimeksi olisi riittänyt Isä, äiti ja minä.
Ritva Sorvali
