Yhteisöllinen elokuu kuopiolaisella huvilalla 1943
Sirpa Kähkönen, Hietakehto. Otava 2012.
Hietakehdossa eletään elokuun loppua vuoden 1943 Kuopiossa. Tai oikeastaan yhdessä Kuopion lähellä sijaitsevassa huvilassa. Kyseessä on Selma Kelon huvila Kesäkallio, jossa lähes parikymmentä henkilöä viettää muutaman elokuisen päivän.
Koska eletään syksyä, kaikenlainen sadonkorjuu ja säilöntä ovat meneillään. Eletään sota-aikaa, kaikesta on pulaa, joten täällä marjametsien ja sienirihmastojen äärellä pitää olla ahkerana. Myös huvilan puutarha tuottaa satoa, ja järvestä saa kaloja.
Mutta ruuan eteen pitää koko ajan puuhata, joten ainakaan naisihmisille kyseessä ei suinkaan ole lomailu vaan työleiri. Kun porukasta lähes puolet on eri-ikäisiä lapsia, vie näistä huolehtiminen osan naisten työajasta. Tosin isommat lapset hoitavat pienempiään, ja kaikki hoitavat kaikkia.
Sirpa Kähkösen henkilögalleriasta mukana ovat Tuomen perhe kokonaan, kun Lassikin tulee lomalle rintamalta, Selma Kelon ja tohtorin uusi perhe, Ensio Mertanen perheineen ja Ilmari Lehtivaara uuden belgialaisen vaimonsa kanssa. Osa lapsista on orpoja tai muuten perheettömiä, ikään kuin kesäsiirtolassa.
Puhutaan kaupunkiin muutosta ja tavaroiden pakkaamisesta, eletään ikään kuin lähtötunnelmissa. Kun sanomalehti tulee, sen kommentointi nostaa esiin maailmanpoliittisen tilanteen. Kaikille alkaa olla selvää Saksan sodan alamäki, Saksan kaupunkeja pommitetaan ja rintama peruuttaa länteen etenkin Neuvostoliitossa.
Ilmari Lehtivaara on vastikään palannut Saksan-matkaltaan eikä meinaa uskoa kokemaansa. Hän näki Hampurin kaupungin raunioina. Kirjan uusi henkilö taiteilija Hertta oli asunut Saksassa ennen Hitlerin valtaannousua ja sen aikana ja muistaa, mikä valtava muutos tapahtui Saksassa vuoden 1933 aikana.
Eli huvilalla eletään lähtötunnelmissa, ja kaikilla aikuisilla on samalla mielessään sodan tilanne. Suomen kohtalo on sidoksissa Saksaan, sillä kävimmehän yhteistä sotaa. Mutta koska sodasta ja saksalaisista ollaan tässäkin porukassa montaa mieltä, kukaan ei rohkene ottaa asiaa yleiseen keskusteluun. On kesä, ollaan toisen huvilalla, ei haluta riitaa. Mutta pinnan alla kytee.
Aikuiset eivät puhu sodasta, mutta lapset leikkivät sotaa. Etenkin noin 10-vuotias Juho elää leikkihahmoineen alituista sotaa. Hän on lukenut lehdistä rintamien tilanteista, löydetyistä joukkohaudoista ja eläytyy näihin omissa leikeissään. Joten lasten leikkien avulla kirjailija saa kerrottua, mitä rintamilla on meneillään.
Tässäkin kirjassa lapset luovat toivoa, lapset elävät tätä päivää, ottavat leikkiinsä ainekset tästä päivästä, lapset tukeutuvat tuttuihin aikuisiin ja lapsista huolehditaan yhdessä. Kun Lassi Tuomi tulee lomalle sodasta, hänen lapsensa Lilja ja Otto ovat nelivuotiaita eivätkä ole nähneet isäänsä pariin vuoteen. He vierastavat isäänsä.
Kirjan lopulla porukka hajoaa, kun osa lähtee Hietasaloon kesäretkelle ja osa jää auttamaan belgialaisnaisen synnytystä. Tämä hajonta tuntuu pahalta, olisi ollut hyvä pitää ryhmä kasassa. Ehkä Hietasalon lämpimän kesäillan tunnelman olisi saanut luotua myös huvilan rantaan.
Pidin kirjan lämmöstä, yhteisyydestä, siitä että kaikki yrittivät tehdä jotakin, jotta saatiin pöytään ruokaa. Pidin myös siitä, että kaikki huolehtivat toisistaan ja toistensa lapsista. Ja kun esimerkiksi Ensio Mertanen perheineen tuli viikonlopun viettoon huvilalle, hänellä oli auto täynnä ruokaa ja juomia. Eli jokainen kantoi kortensa kekoon.
Pidin myös siitä, että esimerkiksi astioiden ja liinavaatteiden kuvauksella kerrottiin huvilan historiaa ja samalla omistajasuvun historiaa. Ikään kuin menneet sukupolvet olisivat olleet mukana kesän vietossa.
Ritva Sorvali
