Beatrice Salvioni, En pelkää mitään. Gummerus 2024.
Beatrice Salvioni kuvaa esikoisromaanissaan vuotta 1936 italialaisessa Monzan kaupungissa. Eletään Mussolinin hallitsemaa fasismin aikaa. Koko yhteiskunta kirkkoa myöten on valjastettu palvelemaan tuon ajan johtoa, koulujen oppikirjojen tehtävissä ylistetään El Ducea, juhlissa pidetään puheita tämän kunniaksi. Oikeastaan on vaikea elää, ellei vähintäänkin myötäile vallanpitäjiä.
Salvioni kuvaa kotikaupunkinsa 1930-lukua kahden 12-vuotiaan tytön näkökulmasta. Keskiluokkaiseksi kasvatettu Francesca ihailee katutytön omaisesti elelevää Maddalenaa ja pääseekin vähitellen osaksi tämän maailmaa. Kirjailija haluaa osoittaa, että vaikka fascismi on ujuttautunut vahvasti lähes koko aikuisten yhteiskuntaan, nuorissa piilee muutosvoima.
Nuorissa ja etenkin tytöissä. Miksi juuri tytöissä? Koska tytöt ovat se alin kasti, jota miehinen valta ei pidä minään. Tytöt ovat olemassa miehiä varten, tyttöjen pitää miellyttää ja totella. Tyttöjen pitää päästä naimisiin ja synnyttää lapsia, muuhun heitä ei tarvita. Romaanin tytöt ovat vasta murrosiän kynnyksellä, mutta miehet alkavat jo katsella heitä sillä silmällä ja kosketella miten haluavat.
Tätä tyttöjä ja naisia alistavaa ja halventavaa maantapaa vastaan Maddalena ja Francesca ryhtyvät taistelemaan. Maddalenan perhe elää köyhyysrajan alapuolella, eikä perheessä ole miestä. Isä on kuollut ja veli viety Mussolinin valloitussotaan Pohjois-Afrikkaan. Mitä köyhempi ja miehettömämpi perhe on, sitä alttiimpia tytöt ovat hyväksikäytölle.
Niinpä Maddalenalla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin kerta kaikkiaan hylätä kiltteys ja ruveta pelottomaksi. Näin hän tekee ja saa Francescan heräämään samaan asiaan. Kirjailija tuntuu kyselevän, että onko tuon ajan tai myöhempienkään aikojen tytöillä muita vaihtoehtoja kuin panna kova kovaa vastaan.
Kirjan loppu saa ounastelemaan, että kirjailija jatkaa tarinaa. Hyvä niin.
Ritva Sorvali
