Amerikkalaisella naisvangilla niskassaan kaksi elinkautista
Rachel Kushner, Mars Room. Tammi 2025.
Eletään 2000-luvun alkua kalifornialaisessa naisvankilassa. Romy Hall on nuori nainen, joka suorittaa siellä kahta elinkautista. Romyllä on huoli pojastaan Jacksonista. Romyn äiti on hoitanut Jacksonia, mutta nyt äiti on kuollut eikä Romy saa mitään yhteyttä poikaansa eikä tietoja tämän tilanteesta.
Tämä huoli pojasta kulkee Romyn mielessä läpi kirjan, ja hän yrittää kaikin mahdollisin keinoin saada asiaan jotain selvyyttä. Vangittuina olevien äitien ja näiden lasten suhdetta ei edes haluta hoitaa. Päinvastoin, lapsesta erottaminen on lisärangaistus ja kosto huonoille teille ajautuneelle naiselle.
Romy oli tappanut häntä vuosikausia ahdistelleen miehen. Kun asiaa käsiteltiin oikeudessa, vuosikausien ahdistelua ei otettu huomioon, vaan Romy sai tuomion ilman lieventäviä asianhaaroja. Romylla ei ollut rahaa omaan asianajajaan vaan valtion ylityöllistetty asianajaja hoiti asian miten ehti.
Tuomioon vaikutti myös se, että uhri kuvailtiin oikeudessa Vietnamin sodan invalidina, siis sankarina, vaikka tämä ei ilmeisestikään sellainen ollut, ja Romy puolestaan tienasi leipänsä stripparina ja showtanssijana.
Romyn tilanteen Rachel Kushner kuvaa minämuodossa. Muut henkilöt hän kuvaa ulkoapäin, kuten vankilan opettajan, Romyn uhrin, muut naisvangit ja vartijat. Vankila näyttää olevan kuin valtio valtiossa. Siellä on erilaisia työpaikkoja, ulkotiloja, ruokaloita, monen tasoisia sellejä. Sekä valtavasti kieltoja ja rangaistuksia.
Läpi kirjan tihkuu Romyn tilanteen toivottomuus. Hänellä ei ole mitään mahdollisuuksia päästä koskaan vapaaksi tai saada mitään tietoja pojastaan. Hän on aivan yksin elämässä ja vankilassa. Siihen asti kun äiti eli, tämä kävi pojan kanssa häntä katsomassa. Tuolloin hänellä oli perhe, yhteys vankilan ulkopuolelle. Nyt ei ollut mitään.
Tarina kulkee paitsi vankilassa myös milloin kenenkin henkilön aiemmassa elämässä ennen vankilaa. Tuohon elämään näyttää lähes aina liittyneen huono-osaisuutta, väkivaltaa, huumeita, varastelua, asunnottomuutta. Vankila näyttää monelle olevan kuitenkin se kaikkein turvallisin paikka.
Kirja kuvannee ainakin sataa henkilöä, toisia enemmän toisia vähemmän. Kaikki kuuluvat vankilan piiriin joko vankeina tai työntekijöinä. Työntekijöille vankila näyttää olleen se vähiten toivottu työpaikka. Sinne tullaan, kun muualle ei päästä.
Minulle olisi riittänyt huomattavasti pienempi henkilömäärä ja keskittyminen paremmin näihin. Mutta kirjailija halusi varmaan antaa mahdollisimman laajan läpileikkauksen Amerikan naisvankiloiden todellisuudesta.
Ritva Sorvali
