Ihminen elää niin kauan kuin joku hänet muistaa
Sanni Isometsä, Katoamiskertomus. S&S 2026.
Sanni Isometsä kuvaa aluksi minähenkilön Sannin miehen kuolemaa. Mies sairastuu yllättäen 38-vuotiaana, makaa jonkin aikaa tiedottomassa tilassa sairaalassa ja kuolee pian. Pariskunnalla on yksi lapsi.
Käydessään katsomassa miestään sairaalassa Sanni muistelee heidän tapaamistaan ja yhteiseloaan muutenkin. Hän muistelee miten mies leikki lapsen kanssa. Jollain tavalla Sanni takertuu mieheen ja kuvittelee, että tämä siitä vielä tokenee, vaikka lääkärit kertovat muuta.
Kun mies sitten kuolee, Sanni rupeaa muistelemaan omia vanhempiaan ja etenkin isäänsä. Hänen isänsä on kuollut 35-vuotiaana – hirttäytymällä. Sanni oli tuolloin 9-vuotias. Hän rupeaa tutkimaan isänsä elämää, käy tapaamassa tämän sisaruksia, haastattelee äitiään ja kaksoisveljeään.
Vähitellen Sannille alkaa muodostua kuva isästä ja ehkä myös jonkinlainen ymmärrys siitä, miksi isä ei halunnut elää. Isä ei ikään kuin osannut elää, isä ei osannut olla onnellinen, ei ollut koskaan osannut.
Sanni suree sitä, että isästä ei tämän kuoleman jälkeen puhuttu mitään, ikään kuin häntä ei olisi ollut olemassakaan. Kaiken huipuksi isästä kertovat valokuvat ja muut dokumentit oli poltettu. Hänet oli aktiivisesti häivytetty tästä maailmasta. Isän elämästä paljastuu Sannille lopulta surullinen tarina.
Sanni päättää, että hän puhuu lapselleen tämän kuolleesta isästä. Hän haluaa katkaista sen perinteen, että surullisista asioista vaietaan. Hän haluaa pitää miehensä ja lapsensa isän muiston elossa.
Ritva Sorvali
