Klassista musiikkia krematorioiden varjossa
Ellie Midwood, Auschwitzin viulisti. Into Kustannus Oy 2025.
Auschwitzin viulisti kertoo vuosista 1943-1944 natsien pahamaineisimmalla keskitysleirillä. Juutalainen viulisti Alma Rose on heinäkuussa 1943 siirretty Auschwitziin. Melko pian hän saa siellä käsiinsä viulun ja tehtäväkseen naisorkesterin harjoittamisen.
Vaikka krematoriot tupruttavat ympärilleen ihmistuhkaa lähes solkenaan, haluaa keskitysleirin johtajisto virkistyksekseen kuunnella klassista musiikkia. Niinpä Almalla ja tämän naisorkesterilla riittää esiintymisiä. He ovat tarpeellisia ja saavat tästä hyvästä tiettyjä ylimääräisiä etuja.
Ylimääräiset edut ovatkin tarpeen, jotta kädet ja pää sekä soittimet pysyisivät soittokunnossa. Tavallinen vanki nimittäin raahustaa raskaassa työssään jatkuvassa nälässä ja kylmässä syöpäläisten ja tautien armoilla.
Keskitysleiri on ikään kuin valtio valtiossa. Siellä on omat sääntönsä, korruptionsa, hierarkiansa, tapansa. Kun uusi saapumiserä tulee asemalle, ihmiset lajitellaan kolmeen ryhmään: heti kaasutettaviin, työkuntoisiin ja lääkärin tarpeisiin. Tohtori Mengele tarvitsee koko ajan uutta materiaalia loputtomiin tutkimuksiinsa.
Erittäin kiinnostava paikka on Kanada, jonne kaasutettavien ja muidenkin vankien vaatteet, kengät, hiukset, korut, kellot ja kaikki muukin tavara päätyy. Siellä kouliintuneet järjestelijät lajittelevat tavarat, myyvät ja vaihtavat niitä. Siellä tavara todellakin vaihtaa omistajaa tiuhaan tahtiin.
Keskitysleiri Auschwitz-Birkenau sijaitsee Puolan puolella. Sinne kootut juutalaiset ja muutkin vangit tulevat lähinnä Itä-Euroopan maista. Nyt huhutaan, että Unkarista olisi tulossa satojatuhansia juutalaisia, ja päällystöllä on pelko, että riittävätkö heidän krematorionsa näiden tuhkaamiseen, vaikka niitä pyöritettäisiin yötä päivää.
Auschwitzin viulisti kuvaa natsien hulluutta tavallaan sisältä päin. Joku viisas on tämän kaiken suunnitellut, miettinyt, miten mikäkin asia hoidetaan. Ja eri alojen ammattilaiset panevat sitä nyt toimeen. Välillä sentään rentoudutaan kuuntelemaan klassista musiikkia.
Kirjailija kuvaa keskitysleiriä lähinnä Alman kannalta. Alma näkee ikkunastaan, mitä pihalla tapahtuu. Hän myös kuulee, miten pyssyt paukkuvat, komentoäänet karjuvat, koirat haukkuvat, lapset itkevät. Ihmisten kohtelu ei suinkaan ole hienovaraista vaan kovakouraista, potkivaa, lyövää.
Alma yrittää pitää soittajatytöistään huolta. Jos joku sairastuu, hän kehuu tämän soittotaitoa ja korvaamattomuutta, jotta tämä ei joutuisi tuhkattavaksi. Alma on vanki vankien joukossa eikä voi systeemille mitään, mutta hän yrittää parantaa lähi-ihmistensä elämää.
Kirjailija kertoo jälkisanoissaan, että monilla kirjan henkilöillä on todellisuusesikuvat ja että hän on paitsi lukenut aiheesta ja perehtynyt aiempiin tutkimuksiin myös haastatellut esikuvahenkilöiden sukulaisia.
Auschwitzin viulisti saa lukijan ajattelemaan, että ei koskaan enää, ei koskaan enää tällaista. Ei koskaan enää kansakuntaa, joka jakaa ihmiset meihin ja muihin, ja että noita muita saa kohdella ihan miten vain.
Tämä on erittäin tärkeä kirja tänä päivänä, jolloin ihmisiä taas jaetaan meihin ja muihin.
Ritva Sorvali
