Tiukat säännöt kasvattavat itsenäiseen aikuisuuteen
Liisa Keltikangas-Järvinen, Itsekkyyden aika. WSOY 2026.
Elämmekö itsekkyyden aikaa? Pyörivätkö ihmiset vain oman napansa ympärillä miettien, mitä minulle vielä kuuluisi, miten minä voisin vielä paremmin, missä minun olisi vielä mukavampi olla?
Liisa Keltikangas-Järvinen on pitkän linjan psykologi, kirjailija. luennoitsija. Hän on viimeisten 30 vuoden aikana kirjoittanut kymmenkunta kirjaa ihmisen kehityksestä, sosiaalisuudesta, temperamentista ym. Itsekkyyden aika on hänen uusin kirjansa.
Keltikangas-Järvisen mukaan on tapahtunut kulttuurin muutos, aiemmin arvostetun yhteisöllisyyden sijaan nykyään arvostetaan yksilöä. Eikä mitä tahansa yksilöä vaan tilan ottavaa, ulospäin suuntautuvaa, rohkeaa ja määrätietoista yksilöä. Pienestä pitäen lapsia pyritään ohjaamaan tähän suuntaan. Ei saa olla liian kiltti, ei saa olla liian hiljainen eikä itsekseen viihtyvä.
Narsismi nousee monessa luvussa esille. Pienelle lapselle on luonnollista olla oman maailmansa valtias, mutta aikuisena ihmisen pitäisi pystyä kompromisseihin, ottamaan muut huomioon, elämään ihmisten parissa. Yksilöllisyyttä ihannoiva aikamme kuitenkin hyväksyy aikuisellekin sellaisia piirteitä, jotka aiemmin olisi tulkittu narsistisiksi.
Yksilöllisyyttä arvostava aikamme hyväksyy sen, että ihminen laittaa aina omat tunteensa ja tarpeensa etusijalle ja pitää myös ihmissuhteita hyötysuhteina. Jos vaikka tuosta sukulaisesta ei ole minulle mitään hyötyä, miksi pitäisin siihen mitään yhteyttä. Jos en viihdy tässä työpaikassa, vaihdan toiseen.
Moni halunnee, että hänen lapsensa olisi aikuisena itsenäinen, ja tähän pyritään antamalla lapsen olla jo lapsena mahdollisimman itsenäinen. Tutkimusten mukaan tiukka ja lapselle selkeät ohjeet ja määräykset antava kasvatus johtaa itsenäisyyteen ja itseohjautuvuuteen aikuisena. Sen sijaan lapselle päätäntävaltaa antava ja lapsen tahtoa jatkuvasti kyselevä kasvatus johtaa epävarmuuteen ja epäitsenäisyyteen aikuisena.
Keltikangas-Järvinen kirjoittaa useampaan kertaan siitä, että ihmisen aivot kehittyvät hitaasti, ja vasta yli 20-vuotiaana ihminen on aivojen osalta aikuinen. Niinpä kasvatuksessa ainakin asiantuntijoiden pitää tuntea kuhunkin ikään kuuluva aivojen kehitys ja suunnitella lasten kanssa toimiminen tältä pohjalta.
Koko kirjan loppuosa käsittelee somen vaikutusta etenkin lasten elämään. Jos alaikäiset viettävät melkoisia aikoja kännykän ääressä, heiltä jäävät vähemmälle suorat kontaktit muihin ihmisiin. Niitä heidän pitäisi kuitenkin harjoitella. Jos tämä harjoittelu jää vähemmälle, tietty osa sosiaalisista taidoista jää kehittymättä.
Itsekkyyden aika kokoaa yhteen aikamme ongelmia. Olemme yksinäisiä, voimme pahoin, koulumenestys laskee, kaikki nuoret eivät opi edes lukemaan ja kirjoittamaan. Näyttää siltä, että yltiöyksilöllisyys ei tuokaan onnea vaan pahoinvointia.
Liisa Keltikangas-Järvisen kirja on ikään kuin hätähuuto, että jotain tarttes tehdä. Ainakin lapsista pitäisi ottaa vastuu. Mutta mitä aikuisille pitäisi tehdä?
Ritva Sorvali
