Kuvatessaan Helsinkiä Signe kuvasi myös itseään
Pirkko Soininen, Signe. Pirkko Soininen ja Bazar Kustannus 2024.
Valokuvaaja Signe Brander (1869-1942) makaa Nikkilän sairaalan juhlasalissa kymmenien muiden potilaiden kanssa kevättalvella 1942. Jatkosota on käynnissä, kaikesta on pulaa, muun muassa ruoasta. Tosin Signe ei paljon pysty syömään, mutta jotain kuitenkin.
Kirja rakentuu Signen muistikuvista. Hän muistelee nuoruuttaan, perheen muuttoja ensin Parkanosta Kokkolaan ja sitten isän kuoltua Helsinkiin. Helsinki oli Signen kaupunki, sitä hän kuvasi rakkaudella. Sillä vaikka Signe aloitti piirtäjänä, valokuvauksesta tuli hänen lajinsa.
Signe pääsi valokuvaaja Daniel Nyblinin liikkeeseen harjoittelijaksi, ja siitä se vähitellen alkoi. Signe muistelee sairaalassa uransa vaiheita, Savonlinnan vuosiaan, Helsingin kuvauksiaan, kuvaamiaan henkilöitä. Hän kokee, että hän on mukana kaikissa kuvissa, sillä hän oli se, joka katsoi, joka näki.
Helsingin Muinaismuistolautakunta tilasi Signeltä kuvia Helsingistä, etenkin niistä kohteista, jotka tultaisiin purkamaan ja rakentamaan uudestaan. Näitä kuvauksia tehdessään Signe oivalsi, että hänellä on valtaa, hän valitsi keitä kuvasi, rajasi todellisuudesta paloja, teki ihmisiä näkyväksi. Sillä Signe halusi rakennusten yhteyteen myös ihmisiä.
Välillä kirjailija kuvaa Signeä sairaalassa, hänen vierustovereitaan, hoitajiaan. Välillä radiosta kuuluu sotauutisia, puhutaan Syväristä, Aunuksesta, taisteluista. Välillä Signe muistelee suhdettaan äitiinsä. Suhde oli ristiriitainen. Äiti ja tytär asuivat kahdestaan parikymmentä vuotta eikä kumpikaan tainnut olla tilanteeseen tyytyväinen.
Kun Signe houkutteli kuvaan vaikkapa pyykkäreitä, hän jutteli ensin näiden lasten kanssa ja saavutti näin myös äitien luottamuksen. Hän katsoi hyväksyvästi kuvattaviaan ja sai nämä ikään kuin eloon. Hän halusi kuvata myös työläisiä ja tällä tavalla tehdä myös heidät näkyviksi.
Kirjan lopulla on liikuttava esimerkki valokuvan voimasta. Kun hoitaja Vera saa Signeltä kuvan, jossa hän ja hänen sisarensa ja äitinsä ovat pyykkirannassa, Vera huomasi, että kuollut sisko Saimi heräsi kuvaa katsomalla henkiin hänen sisällään. Ja että Vera tunsi sisällään Saimin rakkauden voimakkaampana kuin vuosiin.
Eli kuvat voivat olla ihmeen välikappaleita, rakkauden lähettiläitä. Signen oli lohdullista kuolla tämä ajatus mielessään.
Signe on hyvä lisä siihen kirjallisuuteen, jossa kuvataan Suomen ensimmäisten itsellisten naisten hakeutumista työuralleen, ajoittaista jäämistä miesten jalkoihin, mutta kuitenkin lopulta onnistumista.
Ritva Sorvali
