Synkkää meininkiä ruotsalaisella maatilalla 1970-luvulla
Lina Wolff, Ruumiit jotka hautasimme. Otava 2026.
En ole aiemmin lukenut yhtään Lina Wolffin kirjaa, ja voi olla, että en lue tämän jälkeenkään. Sillä Ruumiit jotka hautasimme jätti kylmän jälkimaun. Siinä kerrottiin esimerkiksi useista kuolemista sillä tavalla, että sekä uhrit kuten tekijätkin jäivät ikään kuin vieraiksi.
Tarinan keskiössä ovat kaksi sisarusta, jotka ovat sijaisvanhempien hoidossa. Sijaisisä kuolee puolivälissä kirjaa auto-onnettomuudessa, sijaisäiti jatkaa elämää lähes kirjan loppuun. Tytöt ovat pääasiassa 15-16-vuotiaita.
Kirja sijoittunee pääosin 1970-luvulle, sillä kuvatulle maatilalle rantautuu tuolloin kaksi Chilen pakolaista. Pakolaisten kuvaus oli uskottavan oloista, sillä aluksi heitä vastustetaan kiivaastikin, mutta vähitellen he omalla toiminnallaan lunastavat paikkansa kyläyhteisössä.
Maatila kasvattaa sikoja ja hajottaa sekä varastoi romuautoja. Sijaisvanhemmat riitelevät ajoittain rajustikin, tytöt pakenevat riitoja huoneeseensa. Kirjailija löytää kuvauskohteistaan pääosin varjopuolia, hän kuvaa kodin rähjäisyyttä, likaisuutta ja henkilöiden suhteita lähinnä silloin, kun riitelevät ja kiroilevat toisilleen.
Kun tähän vielä lisää ruumiit, joita päähenkilöt hautaavat tai muuten hävittävät ja jatkavat elämää ikään kuin mitään kummempaa ei olisi tapahtunut, kirjan maailmaa muuttuu ainakin minulle liian kovaksi. Tuntuu, että tuollaisten tekojen jälkeen ei voi oikein suunnitella normaalia tulevaisuutta.
Ritva Sorvali
