Työmies Arndt Pekurisesta tuli rauhanliikkeen uhri
Liisa Louhela, Mies joka kantoi aurinkoa sylissään. Otava 2026.
Mies joka kantoi aurinkoa sylissään on aseistakieltäytyjä Arndt Pekurinen (1905-1941). Pekurinen tutustui rauhanaatteeseen jo 1920-luvulla ja joutui oikeastaan koko aikuiselämänsä pakoilemaan tai pelkäämään viranomaisia.
Hän ei suostunut asepalvelukseen eikä kantamaan asevelvollisen pukua. Haastatteluissa hän kertoi viranomaisille, että hän voi suorittaa minkä hyvänsä siviilipalveluksen ja paljon pitempänäkin kuin mitä varsinainen asevelvollisuus tuolloin oli. Vuonna 1931 hyväksyttiin lopulta laki, joka mahdollistaa siviilipalveluksen rauhan aikana myös omantunnon syistä.
Tämä laki helpotti jonkin verran Pekurisen elämää. Hän perusti perheen ja sai kaksi lasta. Mutta heti kun sodanuhka läheni Suomea, hän oli jälleen lainsuojaton. Tiettyjen vankilajaksojen jälkeen hänet vietiin jatkosodan aikana rintamalle ja teloitettiin siellä.
Liisa Louhela kuvaa Arndt Pekurisen elämää nuoruudesta kuolemaan asti. Yllättävää mielestäni oli se, että aseistakieltäytyjä miellettiin automaattisesti kommunistiksi. Tätä väärää tietoa Pekurinen yrittää korjata koko ajan, hän ei pidänyt itseään kommunistina. Hän ei hyväksynyt sotimista minkään aatteen puolesta.
Pekurinen liittyi Helsingin rauhanliikkeeseen, jakoi lehtisiä, piti joitain puheita ja valittiin jossain vaiheessa yhdistyksen puheenjohtajaksi. Monet muut liikkeen edustajat olivat yliopistomiehiä, Pekurinen oli työmies, usein työtön työmies. Rauhanliikkeeseen osallistuminen ei suinkaan parantanut työllistymismahdollisuuksia.
Liikuttavaa oli lukea kesän 1939 lasten kesäleiristä, jota Pekurinen oli vaimonsa kanssa pitämässä Helsingin Nuppulinnassa. He ovat siellä koko perhe. Arndt pitää kotioloissa sylissään Säde-tytärtään, vaimo hoitaa enemmän poikavauvaa, Jussia. Perheen keskinäiset hellyydenosoitukset ovat ikään kuin hyvästelyä, sillä pian tämän kesän jälkeen Arndt oli pääasiassa viranomaisten hoteissa.
Arndt Pekurinen oli siviilipalveluksen esitaistelija. Hän tiesi, että hänet ammutaan. Hän valitsi kuitenkin tämän kohtalon mieluummin kuin ampui muita. Pekurinen jäi historiaan, sillä hän on rauhanaatteen kuuluisin uhri Suomessa. Paljolti hänen ansiostaan nykynuoret saavat valita, millä tavalla he maataan puolustavat.
Liisa Louhela on tehnyt ison työn kootessaan pienistä palasista romaanin ainekset. Louhela kävi tapaamassa muun muassa Pekurisen poikaa Jussia, joka vielä kirjan tekovaiheessa eli vanhuuttaan Hirvensalmella.
Koko kirjan ajan Louhela puhuttelee Pekurista sinä-muodossa. Vierailulla Jussin luona näin: ”Poikasi katsoo minuun puhuessaan valppain silmin, ja heti kuvittelen, että noin sinäkin keskustelukumppaneitasi katsoit.”
Ritva Sorvali
